(julkaistu alunperin täällä)
Yleensä zenistä ja buddhalaisuudesta kirjoitettaessa ja puhuttaessa spekuloidaan tyhjyydestä, jälleensyntymistä, valaistumisista ja muista jutuista. Toki nekin ovat tärkeitä, mutta suoraan sanottuna minä keskustelen mieluummin vaikkapa niistä Winona Ryderin kuuluisan kauniista silmistä – ne ovat mielestäni usein enemmän lähempänä maanpintaa kuin teoreettiset lässytykset uskonnollisista läpistä. Nyt ajattelin kirjoittaa yhdestä erittäin tärkeästä osa-alueesta, joka jostain kumman syystä usein buddhalaisuudessa unohdetaan täysin: kehomme, ruumimme, fyysisyytemme ja terveytemme merkitys.
Buddhalaisuutta pidetään mielen tieteenä, mielen polkuna. Munkit ja maallikot mietiskelevät ja löpisevät teorioista. Fyysisyys usein otetaan esille vain kun joskus mainitaan jotain istuma-asennoista. Me emme silti voi sivuuttaa kehoamme. Mieli ja keho ovat yhtä, ne eivät ole toisistaan erillisiä. Ja kun pitää silmät auki, huomaa, että kovin moni ei tunnu arvostavan kehoaan – lihavuus on Suomessa arkipäivää. Tiedän, että lihavuudesta puhuminen on monelle arka aihe, koska se otetaan kovin helposti henkilökohtaisena loukkauksena. Aivan kuin lihavuudesta kirjoittava tai puhuva osoittaisi sanat henkilökohtaisesti juuri sille, joka on ylipainoinen. Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella tietoisesti loukata ketään, vaan nostaa kissa pöydälle: jos et pidä itsestäsi huolta, ei kukaan muukaan siitä pidä.
Zen-opettaja Brad Warner on kirjoittanut blogissaan seuraavasti:
When people talk about Buddhism and meditation in general they don’t usually say that much about nutrition. I think this is because most people assume that Buddhism is a mental thing whereas nutrition is physical. But good nutrition is important to our practice.
ja
If you are doing zen practice it’s important to maintain your body. You need to eat good food, exercise frequently, get enough sleep and all the rest of that. This is crucial to the practice itself. It’s not enough to work on your mind without involving your body too. Body and mind are one and the same. As much as American Buddhists worry about what movies we watch or music we listen to, we ought to pay at least as much attention to the things we eat.
So, as a Buddhist, I would urge you to eat les fast fud, even if it iz chikin.
Suomalaiset ovat kuulemma muita pohjoismaalaisia lihavampia. Ja jos käy uimahallissa, kylpylöissä tai Puuhamaassa tai pitää silmät auki kaupungilla liikkuessaan, huomaa kuinka moni on todella paljon ylipainoinen. Sairaalloisella tavalla. Sillä tavalla, että ei selvästikään pidä itsestään huolta. Lihavuudella en tarkoita, että tulisi olla rasvattomassa kunnossa. Normaalipaino on normaalipainoa, mutta lihavuus on lihavuutta. Lihavuuteen on vain yksi syy, ja se on tämä: Lihavuus johtuu aina siitä, että kaloreiden saanti ruoasta on pitkään suurempi kuin energiankulutus (lähde: Terveyskirjasto).
Itse olen ollut reilusti ylipainoinen. Painoennätykseni on 110 kg, ja vielä vuonna 2011 tammikuussa painoin 97 kg. Saman vuoden toukokuussa painoin 77 kg. Nyt painan 72 kg. Minulle lihavuuden syyt olivat välinpitämättömyys itseäni kohtaan. Laiskuus. Ja siihen taas olivat syynä omat henkilökohtaiset ongelmani (jotka avaan täysin auki keväällä ilmestyvässä kirjassani Katupoikien zen). Oman pahan oloni vuoksi join käsittämättömiä määriä alkoholia, söin pelkkää paskaa ja laiskottelin. Syyt lihomiseen ovat hyvin yksiselitteiset: jos ei liiku ja tunkee sisään safkaa enemmän kuin kuluttaa, perse leviää, naama turpoaa ja vyötärölle ilmestyy rasvainen pelastusrengas. Mutta syyt siihen eivät ole aina yksiselitteiset, kuten esimerkiksi minun tapauksessani ja lukemattomien monien muiden tapauksessa. Siksi minä en syyllistä lihavia, en maalaa heitä laiskoiksi ja itsekkäiksi demoneiksi. Jokaisella on omat syynsä olla ylipainoinen.
Lihavuus on kuitenkin aina valinta. Me voimme syyttää alkoholiongelmaa, huonoa itsetuntoa, potkuja työpaikasta, mutta silti kukaan ei pakota meitä syömään epäterveellisesti ja makaamaan sohvalla. Me itse teemme ne valinnat. Zazenin harjoittamisen tulisi auttaa meitä tiedostamaan missä menemme: emme voi pitää pelkästään huolta mielestämme, vaan meidän tulee myös huolehtia kehostamme. Brad totesi minulle kerran, että hän on aina hieman kummastellut sellaisia buddhalaisia opettajia, jotka ovat reilusti ylipainoisia – eivätkö he hallitse mieltään, koska eivät kykene kontrolloimaan syömistään? Brad ei myöskään tätä tarkoittanut mustavalkoiseksi läpäksi, vaan periaatetta huomion takana: miksi ihminen helposti syö epäterveellisesti vaikka tietää (ja näkee peilistä) kuinka se ei tee hyvää? Miksi edes lääketieteen varoitukset sairauksista eivät auta?
Kyse on mielestä. Buddhan opetus oli mielen haluamisesta, janoamisesta ja takertumisesta irtipäästäminen. Zazenin kautta voimme kenties hieman saada helpotusta takertumiseemme: kun himo vetää sipsipussi herää, voimmekin valita toisin. Me voimme tehdä valinnan. Mutta jos meillä on paha olla, meillä ei usein ole voimia juoda lasia vettä ja syödä omena sipsien ja suklaan sijaan. Mutta ovatko kaikki lihavat siis ongelmaisia? Kenties osa onkin aidosti… laiskoja, välinpitämättömiä?
Minä ainakin olin sen jälkeen kun olin selättänyt ongelmani. En voinut enää syyttää yhtäkään mieleni mörköä, koska olin helvetin onnellinen ja hyvillä fiiliksillä. Minä silti söin paskaa, en liikkunut, kunnes eräänä päivänä katsoin siannaamaani peilistä ja totesin: “Nyt vittu riittää.”
Ihmistä ei ole luotu lihavaksi. Lihavuus ei ole ihmisen luonnollinen habitus. Erilaiset tutkimukset ja tilastot osoittavat, kuinka länsimainen, hyvinvoiva väestö on vain lihonut ja lihonut. Syitä on monia alkaen aina ruokailutottumusten muuttumisesta istumatyöhön ja niin edelleen, mutta ovatpa syyt mitkä tahansa, seuraukset ovat selvät: huolestuttavan moni on sairaalloisella tavalla ylipainoinen. Ja moni voisi valita toisin. Kyse on hyvin pienistä muutoksista, mutta silti kovin moni ei näytä tekevän niitä muutoksia.
Bob Marley (1945-1981), rastafari ja reggaeprofeetta, toi elämässään useasti esille, kuinka omasta kehostaan tulee pitää huolta, ja kuinka keho on temppelimme. Bob rastafrendeineen pelasi paljon futista, kävivät juoksemassa säännöllisesti, söivät paljon kasviksia ja hedelmiä. Rastat perustelevat tarpeen pitää kehostaan huolta sillä, että heidän kehonsa on Jahin temppeli. Kristinuskossa on myös lukuisia opetuksia, kuinka omasta kehostaan huoli pitäminen on kunnianosoitus Jumalalle, koska Pyhä Henki asuu meissä. Mutta miksi buddhalaisuudessa ei ole vastaavia opetuksia? Tai jos on, miksi niitä ei korosteta? Miksi korostetaan enemmän mieltä ja mielen kanssa kikkailua ja unohdetaan liikunta ja kehosta huoli pitäminen?
Jokainen löytää päivittäin aikaa ja mahdollisuuksia pitää itsestään huolta. Jokainen voi tehdä päivittäin vaikkapa 30 minuutin kävelylenkin. Ja vaikka ei aina löytyisi aikaa liikunnalle (arkiliikunnalle on AINA aikaa), ruokavaliolla voi saada aikaan hurjia muutoksia. Minä en ole kuitenkaan ravintoekspertti, mutta kerron teille omasta ruokavaliostani ja kuinka pysyn itse hyvässä kunnossa.
Pidän yliopisto-opinnoista nyt hieman taukoa kirjoittamisen takia, ja teen enemmän muuttomiehen duunia (täällä postaus kirjoittamiseen keskittymisestäni). Pidän muuttomiehen työpäivinä usein omat eväät mukana. Katson himassakin mitä suuhuni pistän, koska tiedän, että se kaikki jeesaa minua. Minä voin paremmin syömällä terveellisesti, ja jos minä voin paremmin, minulla on enemmän energiaa ja fiilistä ottaa muitakin huomioon. Minulle tämä kaikki on zazenin harjoittamista, kehostani ja mielestäni huolta pitämistä. Tätä Gudo Nishijima on paljon painottanut: hänen mukaansa zazenin asenne täytyy ulottaa kaikkeen mitä tekee, ja se myös kattaa tasapainoisen liikunnan ja ruokavalion.
Pidän välillä ruokapäiväkirjaa, koska se on hauskaa puuhaa. En tuijota kaloreita. Tässä eilisen safkat päivältä, jolloin hioin kirjani käsistäni aamupäivän, kävin puolen päivän jälkeen Stop Huumeille ry:n haastattelussa (tekevät lehtijuttua Straight edgestä, ja haastattelivat minua), kirjoitin lisää, olin lapseni kanssa futistreeneissä, kävin illalla tapaamassa frendiäni ja suunnittelemassa uutta mietiskelyryhmää, jonka jälkeen tapasin vielä toisen frendini, istuimme pubissa, tulin himaan ja väänsin musaa, istuin zazenia:
0830 puoltoista sämpylää, 4 juustosiivua, kurkkua, lasi maitoa ja kahvi
0920 kulaus hedelmäsmoothieta
0940 kahvi ja suullinen hedelmämehua
1150 nuudelit, 3 paistettua kananmunaa, kurkkua, tomaattia, lasi maitoa
13 kahvi
1540 suullinen marjasmoothieta, kourallinen pähkinöitä
1610 soijamureke, vegepihvi, kurkkua, tomaattia, salaattia, yks ruisleipäsiivu, lasi maitoa
1830 lasillinen hedelmä/herajuomaa, kulaus hedelmäsmoothieta ja hedelmämehua, kahvi
2100 kokis, kahvi
2230 banaani
2300 ruisleipäsiivu
0030 smoothie
0240 banaani
Suurinpiirtein tuolla tavalla syön päivittäin, ja joskus vedän sipsejä ja suklaata. Lisäksi juoksen noin 4-5 kertaa viikossa noin tunnin lenkkejä kerrallaan, ja teen useita kertoja viikossa vatsalihaksia ja punnerruksia. Minulle tämä kaikki on zazenin harjoittamista, kehostani ja mielestäni huolta pitämistä.
Kyse on pienistä muutoksista. Jos edes hieman tarkkailee mitä suuhunsa pistää ja liikkuu silloin tällöin, voi saada ihmeitä aikaan. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän, että helposti luisuu siihen harhaan, että jos ei kykene täyttämään sitä täydellistä unelmaansa, jonka on päähänsä asettanut, mieluummin jättää kaiken terveellisen väliin – me usein löydämme itsemme aina sieltä ääripäistä. Mutta Buddhan opetus on keskitie. Älä vaadi itseltäsi liikoja, älä vaadi muilta liikoja. Mutta älä myöskään anna periksi. Sinä voit tehdä valinnan elää terveellisemmin ja sitä kautta pitää huolta itsestäsi, mutta myös muista.
Hyvä kirjoitus yksiselitteisesti.
Tänks!
Hei, mua on aina kiinnostanut, miksi Buddha kuvataan usein iloisena ja lihavana joissakin patsaissa. Eikö tämä ole vähän ristiriitaista? Voisko sulta löytyä valaistusta tähän asiaan.
Näinhän se menee. Ei voi olla kuin samaa mieltä!
Moi Oskari!
Lihava ja naurava Buddha (Laughing Buddha) ei kuvaa Gautama Buddhaa, vaan vanhaa kiinalaista kansantarun heppua, joka tunnetaan kiinaksi nimellä Budai, ja japaniksi Hotei. Yleensä länsimaissa Budai, Hotei sekoitetaan Buddhaan. Mut kandee penkoa juttuja tosta Hoteista, siihen liittyy kaikkea hauskaa! Tässä yleistä tietoa http://en.wikipedia.org/wiki/Budai, ja tässä yks zen-stoori liittyen Hotei-heppuun:
Hotei lived in the T’ang dynasty. He had no desire to call himself a Zen master or to gather many disciples about him. Instead he walked the streets with a big sack into which he would put gifts of candy, fruit, or doughnuts. These he would give to children who gathered around him to play. He established a kindergarten of the streets.
Whenever he met a Zen devotee he would extend his hand and say: “Give me one penny.” And if anyone asked him to return to a temple to teach, again he would reply: “Give me one penny.”
Once as he was about his play-work another Zen master happened along and inquired: “What is the significance of Zen?”
Hotei immediately plopped his sack down on the ground in silent answer.
“Then,” asked the other, “what is the actualization of Zen?”
At once Hotei swung the sack over his shoulder and continued on his way.
Tattista, Antti!
Facebook-profiilissani heräsi postauksesta keskustelua, ja tässä kaksi erittäin pätevää kommenttia eräiltä henkilöiltä:
Henkilö A: Eräs tärkeä syy nykyihmisen, tai nimenomaan nuorten, lihavuuteen löytyy lapsuusajan ruokailutottumuksista. Ihmisen fyysisen kasvun aikan rasvasolujen määrää lisääntyy suurinpiirtein teini-ikäiseksi saakka. Mikäli on syönyt paskasti siihen saakka ja lihonut, on rasvasolujen määrä ehtinyt kasvaa melkoiseksi ja tulevaisuudessa näiden rasvasolujen koko voi yksilön kohdalla vaihdella huomattavasti. Ongelma on siinä ettei näitä rasvasoluja voida enää vähentää paitsi ehkä kirurgisesti, ja painonhallinta tarkoittaakin näiden olemassaolevien rasvasolujen koon säätelemistä. Niiden, jotka ovat jo nuorina olleet hoikkia on siten helpompi pysyä hoikkina myös aikuisina. Tämän päivän isit ja äitit ovat siis aika hemmetin tärkeässä roolissa kun ajatellaan nuorten paino-ongelmia, diabetesta (lapsilla todetaan nykyään sekä 1- että 2-tyyppiä!), ja osteoporoosia joka vielä jokunen vuosi sitten oli yksin keski-ikäisten naisten sairaus.
Tässä vastaukseni hänelle: Jep! Toi lasten lihavuus mua oikeesti sieppaa aivan vitusti. Tuntuu niin pahalta nähdä ylipainoisia lapsia. Ne on viattomia, syy on vain vanhemmissa, ku eivät huolehdi lapsen ruokailusta ja liikunnasta.
Henkilö B: Mutta tartuit tärkeään aiheeseen, jota laajentaisin vielä hieman. Mielestäni lihomimen/ylensyöminen littyy ihmisten yleiseen passivoitumiseen ja jumahtamiseen pelkkään vastaaaottajan/kuluttajan rooliin – nykyään virikkeitä, tuotteita, medioita ja kaikkea “hyvää” on liikaa. Tässä tilanteessa on liian helppo paeta ja jumittua sohvansyvyyksiin pelaamaan vaikka nettipeliä ja syömään jotain snacksia. Itselläni oli onni viettää nuoruus 70-luvulla: televisiokanavia oli tasan kaksi (2!) ja radiosta tuli “nuorisomusiikkia” – rockia ehkä kaksi tuntia viikossa. Passivoivia virikkeitä ei ollut liikaa! Jos halusi, että jotain hauskaa ja erilaista tapahtumaa oli niin se täytyi järjestää itse! Lisäksi virallinen tarjonta oli niin ankeaa ja tylsää kuin Suomen sen aikainen ulkopolitiikka, elettiin Kekkosslovakiassa ja kaikkeen virallisesti hyväksytystä kultttuurista poikkeava oli tuomittavaa tai ainakin epäilyttävää. Ei ollut vaihtoehtoja ja oli paljon vastustettavaa – tähän punkin ja uuden aallon tee-se-itse eetos iski kuin raikas tuuli. Bändejä ja lehtiä syntyi joka kaupunkiin ja kylään. Ongelma ei siis ole virikkeiden puute vaan se, että niitä on liikaa! Ihmiset hukkuvat virikkeiden tulvaan! Tervetuloa tylsyys, ankeus ja virikkeettömyys – omat ajatukset, ideat ja virikkeet pääsevät esiin ja sieltä on helpompi ponnistaa valmiin kuluttajasta tee-se-itse moodiin!
Tässä vastaukseni hänelle: Tuli muuten mieleen oma lapsuus 1979 syntyneenä. Muksuina ei ollut kännyköitä ja tietokonepelitkin olivat hyvin kämäisiä Commodore 64-osastoa, jossa kasettiasema joko toimi tai ei toiminut. Suurimmaks osaks silloin touhuttiin paljon ulkona, urheiltiin, liikuttiin, leikittiin kesät ja talvet, koluttiin metsiä jne. Kaverin luona mentiin käymään ja kysymään, josko haluaisi leikkiä eikä soiteltu kännyköillä. Se oli aktiivista aikaa, täysin erilaista kuin nykypäivänä. Silloin kulutti jo luonnostaan kaloreita, toisin kuin nykypäivän lapsilla, jotka valitettavan usein jämähtävät sohvaperunoiksi tai syövät epäterveellisesti, koska vanhemmat eivät pidä tarpeeksi lapsistaan huolta. Nykyaika on oikeastaan aika vitun sairasta ja neuroottista, koska on mukamas niin kiire koko ajan.
Erittäin tärkeää asiaa. Mun mielestä yks kaikkein surullisimpia asioita tässä meidän ajassa on se et meillä melkein kaikilla olis kaikki edellytykset elää tasapainoista ja hyvää elämää mut silti me vedetään aivan turhan paljon päin vittua. On tieteellistä tietoa, elintasoa ja vaikka mitä kaikkea enemmän kuin koskaan aikaisemmin historiassa mutta kun ei niin ei.
Lasten lihominen vetää kyllä hiljaiseksi. Just sen takia että lapsella ei ole oikein mitään keinoja suojautua niitä, mahdollisesti aivan älyttömiä ruokailutottumuksia vastaan mitä kotona opetetaan. Mut on siinä varmaan vanhemmatkin usein aika lailla puun ja kuoren välissä. Miten ohjata lapsen syömistä niin ettei mene natsismin puolelle jos on nähtävissä että lapsi lihoo kovin helposti, mut toisaalta “kaikki kaveritkin saa syödä mitä ne haluaa”.
Niin ja se kuusnelosen kasettiasema oli kyllä mystinen laite. Naapurin poika keksi että jos pitää turpansa kiinni eikä hölötä mitään latauksen aikana niin on suuremmat tsäänsit et peli toimii. No, me oltiin sit monet kerrat hartaasti hyvin hiljaista poikaa ja odotettiin kädet ristissä et päästäänkö pelaamaan.:) Oi niitä aikoja!
Henkilö B puhuu asiaa. Liika virikkeellisyys tuo paljo muitakin ongelmia kuin ylipainoisuuden, kuten laiskuuden, turtana olemisen, heikentyneen epämukavuuden sietokyvyn sekä vieraantuneisuuden todellisuudelta. Seuraus: syrjäytymisen lisääntyminen, itsemurhat jne.
Antti, totta! Toi on kyl niin totta, et nykyajan pitäis olla mitä terveellisintä, koska tieto/taito on kohdallaan, mut sen sijaan asiat ovat vituillaan enemmän kuin koskaan. Varmasti just se, et koska me jo tiedetään niin paljon (henkilö B:n ja Joelin pointtaamana), liika virikkeellisyys estää meitä kohtaamasta todellisuutta ja itseämme. Nykyaikana on niin helppoa paeta itseään, ja varmasti se usein tapahtuu tiedostamatta, koska ympärillä on niin valtavasti kaikkea koko ajan. Zazenin merkitys vain korostuu enemmän ja enemmän. Sisäistä rauhaa…
Joel, right on, brother!
P.S. Antti, kasettiasema, hahhaa! Toi hiljaisuus-juttu on aivan mahtava! Me yleensä odotettiin ja touhuttiin muuta, ja sit jos (kun) ei vaikkapa Jack Nicklaus Golf toiminut puolen tunnin latauksen jälkeen, lähdettiin ulos leikkimään jne. Ehkä peliteollisuus olikin ovela: ne piti huolen siitä, että muksut saa joskus pelata, mut ei aina. ;)
Nähdäkseni liikalihavuus niin kuin muutkin sairaudet ovat oireita kärsimyksestä.
Mulla on sellainen näkemys, että ihmisyys on kriisissä tiedon eksponentiaalisen lisääntymisen takia.
Olen tutkinut tietojärjestelmätieteen opiskelujeni aikana sitä, mikä on tietoyhteiskunta, miten tietoa käsitellään ja miten siihen tilaan on hyvin nopeasti tultu, missä tällä hetkellä ollaan.
On tultu pitkältä tuntuva, mutta kuitenkin lyhyt matka keräily- ja metsästyskulttuurista, maanviljelyskulttuurin ja teollisen vallankumouksen kautta ns. tietoyhteiskuntaan; yhteiskuntajärjestykseen, jossa tieto on valttia. Tietoa, dataa on tällä hetkellä varmasti varastossa fyysisesti tietojärjestelmissä enemmän kuin koskaan tunnetun ihmiskunnan kehityksen aikana.
Kaikella tällä tiedolla voi tehdä monia mielenkiintoiselta tuntuvia asioita: sitä voi varastoida, sitä voi myydä, sitä voi vaihtaa, sitä voi käyttää tutkimustyöhön ja henkilökohtaisen tiedonjanon tyydyttämiseen. Mutta herää kysymys, mitä hyötyä tästä kaikesta tiedosta on… ilman ymmärrystä? Ja auttaako tuo tieto meitä todella ymmärtämään mitään?
”Tieto lisää tuskaa” on vanha, kliseinen sutkaus, joka kantaa mielestäni kuitenkin mukanaan varsin paljon viittausta totuuteen. Tieto lisää tuskaa, koska mitä enemmän tietoa, ilman ymmärrystä, sitä enemmän hämmennystä, epävarmuutta, lohduttomuutta ja paniikkia se saa aikaan ihmisessä, joka on oppinut siihen, että tieto on tärkein resurssi jota ilman emme pysy mukana tietoyhteiskunnassa.
Tietoa tulee kirjaimellisesti koko ajan tuutin täydeltä. Olemme niin tiedon kyllästämiä, että elämämme ja ajatuksemme saattavat pyöriä pelkästään tiedon hankkimisen, käsittelyn ja analysoinnin ympärillä niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka tärkeää on olla ”tietoinen” siitä ja siitä asiasta.
Harva puhuu ymmärryksestä, mutta se on ymmärrettävää, koska elämmehän tietoyhteiskunnassa, jossa tieto on valtaa. Elämme tiedon valtatiellä. Mutta mihin tuo tie johtaa?
Kärsimykseen?
Ja hyvä niin, koska ilman kärsimystä ei ole kärsimyksen tajuamiseen johtavaa tietä, ei ole kärsimyksen tajuamista, ei ole tietä pois kärsimyksestä eikä kärsimyksen lakkaamista…?
Onko ihmisyys ottamassa askelia tietoyhteiskunnasta ymmärrysyhteiskuntaan?
Mulle tuli yks, mun mielestä olennainen tekijä mieleen ymmärryksestä ja se on ymmärrys ajasta. Me ei koskaan voida olla luonnollisella tavalla tietoisia ajasta ja tästä hetkestä pelkän tiedon perusteella mikä on niin äärimmäisen, toisaalta aivan syystäkin, arvostettua nykypäivänä. Me voidaan ahmia tietoa vaikka kaikki yöt ja päivät mut mikään määrä tietoa ei voi koskaan opettaa meille luonnollista, alkuperäistä ja intuitiivista suhdetta aikaan. Tai ehkä paremminkin palauttaa meitä siihen. Usein just tiedon kanssa pähkiminen ja pohtiminen saattaa viedä meitä turhaan sivuraiteelle. Se mikä tietysti tekee tästä kaikesta joskus tuskastuttavan hankalaa on se että on usein täysin mahdoton vetää mitään selvää rajaa sen suhteen mikä on milloinkin juuri itselle turhaa tietoa ja mikä ei. Mut zazen saattaa jeesata tässäkin asiassa. Tai sitten ei. Ainakaan siltä ei kannata odottaa mitään. Se on niin mulkero ystävä että useimmiten se ei täytä edes kaikista hienovaraisimpia odotuksia. :)
Niin, ajan henki ja ajattomuuden henki… kai ne mahdollistavat toisensa?
Sielu vaeltaa ajan virrassa, mutta pysyy muuttumattomana ajattomuuden meressä.
Eikä yksikään meri kai hylkää siihen laskevaa jokea?
Menipäs diipiksi. Miten syvä meri voi olla?
Eikö kysymykseen ”onko maailmankaikkeudella rajoja” voida siten vastata kysymällä: ”Onko ihmisen ymmärryksellä rajoja?”
Pahoittelut tästä off-topicista.
Todella suuren osaan kehon (ja mielen!) kärsimyksiin löytyypi verrattaen looginen syy, joka ei syystä tai toisesta ole kovin laajassa tiedossa. Jokunen kirja aiheesta on joka tapauksessa kirjoitettu, kenties linkaan tämän höpötyksen loppuun jos muistan.
Syy on vanha, paljon vanhempi kuin se mummon ja papan “Minun nuoruudessani X ja ei Y”: Evoluutio.
Kaikki tietävän wikipedian mukaan Homo Sapiens kehitty nykyiseen muotoonsa Afrikassa 250 000 – 200 000 vuotta sitten. “Ammatti oli keräilijä-metsästäjä”.
Tuon jälkeen Vantaan joessa on ehtinyt virrata monta litraa vettä ja olemme keksineet kaikkia pirun fiksuja keksintöjä ja ammatteja, elintapamme on mullistunut kaikin puolin. …mutta edelleen kroppamme on pohjimmiltaan toi metsästäjä-keräilijän kroppa 250 000-200 000 vuoden takaa.
Jos meidän muksut vietäisiin tuon ajan johonkin heimoon aikakoneella, niin pärjäisivät ihan no problem – elintapa opettaa. Niinkin vaikeaa kun se kenties joillekin on uskoa.
Elikkäs, nyt itsekukin voi katsoa sitä omaa masua ja elintapaansa ja miettiä, että elääkö sillä tavalla kuin mihin evoluutio on miljoonien vuosien aikana kroppamme muovannut?
Liikummeko yhtä paljon kuin pari sataa tuhatta vuotta sitten? Onko ruokavaliossamme mitään samaa? (Vinkki: maanviljelys on uusi trendi tässä mittakaavassa). Pakollisia paastojakin oli, kun sapustaa ei vaan yksinkertaisesti ollut säännöllisesti, toisin kuin nykyään (länsimaissa).
Yhtälailla voi miettiä, onko päivä- ja leporytmissämme mitään samaa esi-isiemme kanssa. Nykyään elämme työelämän mukaan: Suurimmalle osalle tarkoittaa ylös joskus 7 hujakoilla ja töihin, pukertamista se 8h ja joskus 16 jälkeen takas himaan, ilta-askareet ja nukkumaan ehkä 9-6h.
Oletettavasti esi-isiemme rytmi oli huomattavasti epäsäännöllisempi: Kun masu oli täynnä, loikoiltiin ja säästettiin energiaa, toisaalta tätä loikoilua katkoi sitten todella suuren intensiteetin ruumiilliset rasitteet: esim sopivaa sapuskaa ja ilmaantuu näköpiiriin ja koitetaan hoitaa se pataan (persistence hunting, mielenkiintoinen käsite kannattaa tutustua), toisaalta taas saatettiin juosta karkuun jotain isompaa elukkaa ettei itse muututa lounaaksi. Anyways, elämä oli kaikkea muuta kuin monotonista, säännön mukaista kellopelipuurtamista.
—–
No voisin jatkaa pehmoisten puhumista maailman tappiin asti ja esittää ihan kun tietäisin jostain jotain. Eihän tiedemiehetkään ole näistä asioista täysin yksimielisä. Mutta jokainen lienee samaa mieltä, että nyt eletään eri olosuhteissa kuin mihin evoluutio on meidän sopeuttanut.
Lukemista herättämään ajatuksia:
http://en.wikipedia.org/wiki/Paleolithic_diet
http://en.wikipedia.org/wiki/Paleolithic#Diet_and_nutrition
http://www.amazon.com/The-New-Evolution-Diet-Paleolithic/dp/1605291838
http://www.marksdailyapple.com/definitive-guide-primal-blueprint/#axzz2472M6yZI
http://www.amazon.com/Born-Run-Hidden-Superathletes-Greatest/dp/0307266303
ps. Mihinkään ei kannata hörähtää liikaa ja kaikkea ei kannata uskoa, mutta kyl tää tuntuu musta niin järkeenkäyvältä ettei pahasti voi mennä pieleen…
ps ps. sori paasauksesta
No huomenta itse kullekin, muutama lyhyt jatkoläppä vielä näin aamutuimaan :)
“Iloiset lihavat heebot” kai peri-perinteisesti juontavat siitä, että keskimäärin jengi ei yksinkertaisesti pystynyt tulemaan lihaviksi. Siis ruokaa ei ollut niin paljon ja esim maataloustöissä sitä hyötyliikuntaakin tuppasi tulemaan. No suurempi vaikutus oli kyl varmasti sillä ruuan vähyydellä ja ajoittaisella nälänhädällä. Toisin sanoen, lihavuus oli merkki rikkaudesta ja hyvinvoinnista(!), koska kenelläkään normijantterilla ei yksinkertaisesti ollut varaa syödä itseään lihavaksi ja koska lihava henkilö ei selvästikään ollut kärsinyt nälästä (=terve).
—-
Olen myös pitkälti sitä mieltä, että lihavuus on valinta. Toki syyt voivat olla monimutkaiset ja taustalla voi hyvinkin olla jotain sairautta (henkistä tai fyysistä). Mutta SILTI se perusfakta on, että lihoaminen on täysin mahdonta jollei syö liikaa. Toki sillä ruokavaliollakin on merkityksensä, eli jos olet esim http://www.heartattackgrill.com/menu.html -vakioasiakas, niin tarttis ehkä miettiä uudestaan missä käy syömässä.
Pahoitteluni jos loukkaan jonkun tunteita, koska se ei ole tarkoitukseni, mutta aika moni selittää itselleen että “olen lihava koska X/Y/Z” eikä sitten koskaa vaivaudu siirtymään terveellisten ruokien väliin sekä syömään järjellisiä annoskokoja.
Toisaalta syömällä esim pelkästään vihanneksia/hedelmiä ja vaikkapa kohtuullisesti kalaa kalaa on kyllä ymmärrykseni mukaan aika vaikea lihota.
—-
Itse olen lauhtunut vajaat viitisen kiloa pelkästään sillä, että aloin syödä omenoita karkkien ja sipsien sijaan, sekä perus tylsää vettä sen ainaisen limpparin lutkuttamisen sijaan.
Jännä juttu, mutta tosiaan se sokerin himo on kyllä kadonnut totaalisesti ja noiden karkkitukkujen yms ohi voi nykyään kävellä ilman omantunnon tuskia :)
—
Ja enhän minä mistään mitään tiedä, ei mua kannata oikeasti uskoa.
Mutta kannattaa lukasta kirja tai pari tosta mun edellisen proosan lopusta (esim De Vanyn ja born to run on aika selkeitä ja hyvällä kirjoitustyylillä tehtyjä) aiheeseen liittyen ja vetää omat mielipiteet.
Moi Iippo, Oskari ja Antti V!
Mahtavia kommentteja teiltä! En noista paleoruokavalioista sun muista tiedä, mut sen tiedän, et BORN TO RUN rules! Se on jokaisen zazenin harjoittajan must-teos!
One Love, my friends!
U